Kyläkurssit

Voiko hedelmäpuita olla koskaan liikaa? Jossain kärrätään omenoita kaatopaikoille, komposteihin ja peurojen syöttöpaikoille. Suhdanteet eivät mene tasan, sillä Saariston Savotan toiminta-alueella jokainen elävä puu jonka hedelmiä saamme käyttää, on aarre. Tuorepuristettu herkkumehu ja sen jatkojaloste siideri ovat houkuttaneet niin, että talkoohenkisiä omenankeruuretkiä on hyvän saaliin perässä tehty kauemmaksikin. Ainoan päärynäpuun hedelmät on syöty hyvin nopeasti heti niiden kypsyttyä.

Päätimme muuttaa tilanteen paremmaksi ja perustaa yhdistyksen oman hedelmäpuutarhan, jossa kasvaa päärynä- ja omenapuita.

Mukavinta varmasti olisi, että puut eläisivät muiden (pitkä- ja lyhytikäisten) puutarhakasvien joukossa. Vaan juuri tuota mehun ja siiderin tuotantoa, sekä kaikkea muuta kasvukauteen liittyvää työn määrää ajatellen vaikuttaa parhaimmalta keskittää puiden elämä aidattuun, helppohoitoiseen tarhaan.

Aloitimme projektin hankkimalla puiden perusrunkoja eli noin parivuotiaita siemenistä kasvaneita taimia, joiden tyvi on paksuudeltaan vajaasta sentistä puoleentoista senttiin, sekä jaloversoja eli hyvien hedelmäpuulajikkeiden edelliskesäisiä, noin lyijykynänpaksuisia ja runsassilmuisia latvaversoja, jotka on kerätty puiden ollessa lepotilassa. Versot on paras ottaa puista kevättalvella, ettei niitä tarvitse säilyttää pitkään. Niitä pidetään viileässä ja kosteassa, esim. kaivossa, tai kellarissa (muoviin käärittynä, turpeessa tms.). Versot eivät saa saada valoa, koska silloin silmut saattavat lähteä kasvuun ennen aikojaan. Perusrungon on oltava mahdollisimman talvenkestävä ja terve, sekä samaa lajia kuin siihen siirrettävä verso, esimerkiksi molemmat omenapuusta -vaikka onpa hedelmäpuita joskus saatu onnistuneesti vartettua mm. pihlajankin perusrunkoon. Perusrunko toimii siis juuristona ja antaa jaloversolle hyvän kasvualustan. Se vaikuttaa puun satoisuuteen ja satoikään tuloon, talvehtimiseen sekä lopulliseen kokoon.

Kun perusrunkojen kasvu oli käynnistymässä, pidimme muutaman yhdistysaktiivin kesken varttamistyöpajan, jossa yhdistimme jaloversot perusrunkoihin. Siementarhuri Tuukka Häkkinen neuvoi, kuinka homma hoituu.

Perusrunkoon ja jaloversoon molempiin veistetään yhdellä vuolaisulla samanlainen, siisti ja tasainen viisto pinta. Veitsiksi käyvät (varsinaisen varttamisveitsen lisäksi) ohutteräiset puukot ja mattoveitset. Perusrungon leikkauspinta tehdään 10-15 sentin korkeuteen, ja sen alapuolelta poistetaan kaikki versot ja silmut. Jaloversossa on oltava ainakin pari silmua, joten yhdestä jaloversosta voi usein liittämisen jälkeen pätkiä lisääkin versoja käyttöön, jos vain paksuus säilyy sopivana (eli suurinpiirtein samana kuin perusrungon leikkauskohta). Pinnat laitetaan heti vastakkain, ja niiden tulee sopia mahdollisimman saumattomasti yhteen -ainakin yläreunan ja toisen pitkän sivun olisi osuttava kohdalleen hyvin tarkasti. (Harjoittelimme ensin pajulla ja pihlajalla, jotta arvoainesta tärvääntyisi vähemmän!)

Liitos sidotaan tiukasti kiinni. Me käytimme sekä leveää kuminauhaa että sähköteippiä; luonnonmateriaaleista niini, hamppunaru ym. ovat mainiosti tarkoitukseen sopivia. Narulla tai edes kuminauhallakaan yhdistettäessä liitos ei ole tiivis, joten se on hyvä suojata vahalla. Myös jaloversojen päät suojataan vahalla, etteivät ne kuivu. Yhteenliitetyt jälsikerrokset alkavat pian kasvattavaa liitoskohtaan yhteistä solukkoa, jota pitkin vesi ja ravinteet kulkevat. Käyttämäämme menetelmää kutsutaan liitosvarrennokseksi.

Siementaimia kasvattamalla ja versoja talteen leikkaamalla voi tehdä uusia puita vanhoista, jo elämänsä loppupuolella olevista hedelmäpuista ja näin pelastaa niitä uuteen elämään.

Jaloversoja voi varttaa myös vanhoihin puihin, jos esimerkiksi halutaan samaan puuhun useita (tai alkuperäistä parempia) lajikkeita. Varttaminen tehdään hiukan eri tavalla, usein kuorivarrennoksena, jossa verson pää laitetaan rungon kuoren alle ja sidotaan sitten tiukasti kiinni. Tällöin vartteen vastaanottajaksi valitaan puusta oksa, joka on halkaisijaltaan maksimisaan viisi senttiä (kuori ei ole vielä liian paksua ja jäykkää). Oksa katkaistaan ja sen kuoreen tehdään mantopuuhun ylettyvä viilto, johon jaloverso työnnetään. Jaloverson viiste taas on samanlainen kuin liitosvarrennoksessakin. Myös tässä tapauksessa varrennoksen ympäriltä on hyvä ottaa pois muita oksia, jotta vartettu verso saa voimaa.

Varttamistyöpajan jälkeen Savotan tulevan hedelmätarhan taimet jäivät hetkeksi ämpäreihin ikkunoiden ääreen, juuret vedessä ja versot läpinäkyvällä peitteellä suojattuina (kosteuden haihtumisen ehkäisemiseksi). Kaikkiin oli onneksi muistettu laittaa vedenpitävät nimilaput, jotka kertovat vartetun jaloverson lajikkeen!

Kun reilun viikon kuluttua silmut vartteissa alkoivat aueta, ruukutimme pienet puut. Ne ovat osittain yhä sisällä ikkunoiden ääressä, osa on päässyt kasvihuoneeseen saamaan valohoitoa. Kun pakkasten vaaraa ei enää ole, taimia voidaan alkaa totuttaa ulos. Näyttää siltä, että muutama vartteista ei selviydy. Pieleen menneiden prosenttiosuus on onneksi pieni, ja tuntuisi liittyvän ainoastaan tiettyjen lajikkeiden jaloversoihin. Ne ovat ilmeisesti päässeet kuivahtamaan niin etteivät ole lähteneet kasvamaan kiinni perusrunkoihinsa. Kuolleet jaloversot leikataan pois ja perusrungot jätetään sitten ulos odottamaan seuraavaa kevättä ja uutta varttamista. Puita hoidetaan aluksi ruukuissaan, ne saavat rauhassa kehittää juuriaan.

Kauden aikana rakennamme hedelmäpuille tarhan: maa valmistellaan taimille sopivaksi ja alue aidataan peurojen, jänisten ja muiden herkkusuiden ulottumattomiin.

Varttamisen jälkeen kuluu muutama vuosi, ennen kuin hedelmiä alkaa tulla (vaikka kukkiakin sattuisi ilmaantumaan, ne otetaan pois puiden kasvun ja juuriston vahvistamiseksi). Toivottavasti lähialueen vanhatkin hedelmäpuut saadaan pian hoidettua hyvään kuntoon, joko kurssin muodossa tai pienemmällä porukalla!